Kun vauva söi kärpäsen

Kärpänen laukaisi minussa tarpeen kirjoittaa. Se lensi elämäämme, kuoli ja tuli syödyksi.  Tai kaipa se oli jo valmiiksi kuollut.

Suunnilleen näin kaikki tapahtui pari päivää sitten.

"Kulta, Oskari söi kärpäsen!" kuului mökin makuuhuoneesta.

Oskari, 1 v 7 kk, köpötti ohitseni horjuvalla tyylillään. Koska makasin puoliunessa sohvalla, vaimo ehti perään ensin, nappasi pojan junttaotteella syliinsä ja onki ötökön jäännökset vesselin nielusta. Ei-alkuisten lauseiden jälkeen hän roikotti siivekkään puolikasta naperon naaman edessä.

"Kakkakärpänen!"

Poika näytti siltä, että itku oli enää yhden moitteen päässä. Päätin keventää tilannetta.

"Bakteereja tarvitaan. Vastustuskyky voimistuu. Pari kärpästä viikossa ja pojasta tulee teräsmies", sanoin.

Tällä kerralla heitto osui. Vaimo nauroi.

"Tai roskakuski", hän vastasi.

Poikakin tokeni ja alkoi hyppiä vanhempien naurun innostamana. 

"Iii-a-aa, ii-a-aa, hän äänteli pompiessaan."

Ei. Ei taas, ajattelin. Samaa laulua aamusta iltaan. Joka päivä. Edes muumilaulut eivät ärsytä niin paljon kuin tämä synkkäsävelinen vollotus.

Yhdyin silti pojan iloksi lauluun.

"Heepoo hirnahtaa. Juokse hepo hiljaa, kanna pikku Siljaa, kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka."

Hitto mikä lastenlaulu. Kappaleessa on sävelen lisäksi muutenkin synkkä kaiku. Hevoselle esitetään toivomus, että se veisi pikkutytön kotiin. Sehän on kuin johdanto siihen, että ei varmasti vie. Kukin voi kuvitella loput.

En ole tosin opetellut jatkosäkeiden sanoja. Enkä opettele. Mietin vain, olikohan minullakin vauvana noin huono maku.

Poika jatkoi kertosäettä parikymmentä kertaa putkeen. Olisi jatkanut vieläkin, mutta hiljeni kun lopetin osaltani yhteislaulun.

"Isii, sii, isii! Isää, isää!" kuului heti. Kuten aina.

En jaksanut enää yhtään lisää. Oli pakko saada hetki rauhaa. Koska tiesin, että hän ei hyväksy hiljenemistäni vaan toistaa pyyntöään helposti parisataa kertaa, turvauduin hätäratkaisuun. 

Ilmoitin meneväni vessaan. Meninkin ja myös istahdin pöntölle. Tosin kansi suljettuna, koska ei ollut hätä.

Sen pituinen se. Jatkan juttua, kun taas tapahtuu jotain, joka aktivoi avautumaan. Oletettavasti melko pian.

Isi