Jäykkä asiakaspalvelija

Eilen piti tankata mökin ruokavarastoja. Päätin lähteä kaksin Oskarin kanssa kauppaan. Läheisestä pikkukaupungista löytyy se halpa myymälä, jossa ruoat ovat pakkauslaatikoissaan.

Kauppa on Oskarille suuri seikkailu. Ja seikkailun aikana pitää seikkailla, minunkin mielestäni. Se tarkoittaa, että poika pitää päästää irti. En raaski istuttaa häntä ostoskärryjen ritiläpallilla, kun ympärillä on ihmeitä.

Vapautin pojan heti oven jälkeen, koska kaupan käytävillä oli rauhallista. Hän kipitti huojuen hyllyltä toiselle, kunnes huomasi haasteen. Tyhjä laatikko ja matalimmalla hyllyllä!

Hän oli kiivennyt boxiin ennen kuin ehdin estellä. Eikä tullut pois pyytämällä. Päätin antaa olla. Jos laatikossa istuminen tuo noin paljon iloa, istukoon vähän aikaa, ajattelin.

Saman tien paikalle käveli nuoruuden ja keski-iän välimaastossa häilyvä myyjätär. Hän pysähtyi, kumartui, katsoi ärtyisästi poikaa ja alkoi puhutella häntä.

”Se on tuotelaatikko, eikä mikään leikkipaikka. Tuotelaatikoissa ei saa istua!” nainen tiuskaisi ärtyisästi.

Aivan kuin tuon ikäinen ymmärtäisi. Vai ymmärsikö sittenkin…

”Ak-ka, ak-ka, ak-ka!” poika huusi kovaan ääneen ja osoitti etusormellaan tätiä.

”Ii-so ak-ka!”

Nainen haukkoi kuin verkosta puristettava lahna. Ja tuijotti räävitöntä puolivauvaa, mutta ei kyennyt sanomaan mitään. Eikä edelleenkään edes vilkaissut minua.

Pojassahan on ainesta, ajattelin. Tottakai tiesin, että yksi Oskarin ensimmäisistä sanoista on ankka, jonka hän sanoo ilman n:ää. Huomasin myös, että myyjän takana julisteessa lensi lokki, joka on Oskarille sama kuin ankka. Ja tunnistin käytöksen. Pojalla on tapana yrittää ohjata ärtyneen aikuisen huomio muualle kuin itseensä.

Mutta mitäpä sitä ylimääräisiä selittämään.

Nostin kuitenkin Oskarin syliini. Myyjä tuhahti sanomatta mitään. Eikä katsonut edes poistuessaan minua.

Mietin naista hetken. Ensin ajattelin, että hänellä ei varmaankaan ole lapsia, koska taju puolitoistavuotiaiden ymmärryskyvystä ontuu noin pahasti. Sitten mieleeni juolahti, että ehkä onkin.

Kamala ajatus. Koska siinä tapauksessa hänellä saattaisi olla myös mies.

Voi ukkoparkaa. Jos nainen ei kykene sanomaan asiaansa suoraan vastuulliselle kohteelle, äskeisessä laatikkotapauksessa minulle, mitä hänen miehensä joutuukaan kestämään.

Nainen heittää miehelle takuuvarmasti pikkupiikkiä tämän tästä. Ei kasvokkain, mutta niin, että mies on aina kuuloetäisyydellä. Esimerkiksi vanhempiensa poiketessa kylässä. Tilanne on helppo kuvitella.

”Meillä menee tosi hyvin. Makuuhuoneen tapetointi on kyllä yhä kesken. Yksi seinä valmiina. Ehkä se joskus valmistuu”, hän kertoo korostaen sanoja yhä ja kesken.

Tai tilittää puhelimessa kaverilleen:

”Hannu on alkanut taas lenkkeillä ja laihduttaa. Se on yllättävän päämäärätietoinen, kun sille päälle sattuu. Maraton tietenkin haaveena, taas kerran. Syö melkein pelkkää lihaa. Selittää, että joku ketoosi aiheuttaa törkeän pahanhajuisen hengityksen. Minusta voisi pestä hampaansa useammin.”

Hitaasti hivuttavaa, tietoisen huonosti verhottua suhteentappokamaa. Huh huh.

Lopetin aiheen miettimisen tuntiessani ärtymyksen nostavan päätään. Se katosi ennen kassaa pojan pelleilyn ansiosta. Oskarin ilo ei kadonnut silloinkaan, kun nostin hänet kärryn vauvaritilälle maksamisen ajaksi.  Innostuin itsekin vitsailemaan kassalla.

”Katso Oskari. Isi antaa yhden paperin ja saa takaisin monta metalliympyrää. Kivaa!” sanoin ja kilistin vaihtokolikoita.

Olipa huono, totesin heti. Lasten vitsiksi liian vaikea Oskarille, eikä kassatyttökään edustanut kohderyhmää. Hän ei hymyillyt edes myötähäpeän merkiksi.

Ei ennen kuin Oskari nikkasi silmää. Ensimmäistä kertaa. Ja vilautti kieltä suustaan.

Silloin tyttö pärskähti kunnon nauruun.

Ja isä oli ylpeä.