Oluttölkkejä palauttamassa

Seuraavista tapahtumista ei voi syyttää vauvapoikaa eikä edes kärpästä. Idea oli ihan omani.

Kaupassa on kiire. Isällä.

Tapahtumat alkoivat jo ennen kuvan kauppakäyntiä, automarketin pullonpalautus-automaatilla.

Parkkeerasin pari pullokassia sisältävän ostoskärryn masiinan eteen, nostin Oskarin kärryn ritiläpallille, ja ojensin pojalle ensimmäisen tölkin. Olin opettanut hänelle syöttöhomman jo aiemmin. 

Kierrätysoppia tämäkin, ajattelen. Nykyään pullojen ja tölkkien palautus on hänen heiniään. Saavutettu etu tai suosikkileikki, miten vain. Jos yritän itse, itku tulee.

Hyvä yhtälö. Paitsi että syöttötahti on hidas. Ehdin miettiä puuhan aikana yhtä jos toista.  

Tällä kerralla välähti kolmannen tölkin kohdalla. Miksi en voisi poiketa nopsasti pankkiautomaatilla? Se oli vain parinkymmenen metrin päässä ja näköetäisyydellä. Poika kyllä viihtyisi puuhassaan hetken yksinkin.

Jotta hän ei survoisi kättään automaatin nieluun, pysäytin kärryn sopivalle etäisyydelle. Kiilasin pyörät paikoilleen taskuun jääneillä näppylähanskoilla. Sidoin lisäksi tölkkikassit niin, että hän sai helposti käsiinsä uusia panoksia.

Tietenkin katselin häntä koko ajan jonottaessani käteistä. Hyvin näytti sujuvan. Kunnes paikalle hiipi mummo elämää nähneen pullokassinsa kanssa.

Mummo näytti sanovan Oskarille jotain. En kuullut mitä. Pojan vastauksen kuulin.

”Nalle…enee…piiiloo!” hän selitti kovalla äänellä ja työnsi Karhu-tölkin ylpeänä palautuskoneeseen.

Mummo ei hymyillyt, mutta näytti taas puhuvan. En erottanut edelleenkään sanoja. Oskari sen sijaan jatkoi äänekkäästi.

”Isin nalle!” hän ilmoitti.

Sitten se alkoi. Mummon kailotus. Juuri kun tuli minun vuoroni nostaa rahaa.

”Missä on tämän lapsen isä?” mummo huusi niin että marketin aula kaikui.

Päitä kääntyi. Lähimpänä mummoa kävellyt pariskunta tosin kiihdytti vauhtiaan ja poistui paikalta kuin kyseessä olisi isompikin onnettomuus, jonka läheltä pitäisi luistaa pikimmiten.

Kaikki muut tyytyivät tuijotukseen. Ei hengenhätää, ajattelin, nostan nopeasti rahat ja selvitän tilanteen hetikohta.

Työnsin kortin koneeseen. Kaikki meni hyvin summan valintaan saakka. Silloin kuului Oskarin ääni.

”Kat-to!” poika huudahti ja näytti ylpeänä tyhjää jallupulloa mummolle.

Nyt mummo sai todellista virtaa huutoonsa.

”Tulkaa hyvät ihmiset auttamaan! Pikkuvauva on jätetty tänne yksin viinapullojen keskelle!” hän elämöi dramaattisesti.

Pari naista lähti kävelemään kohti mummoa ja Oskaria. Pankkiautomaatti raksutti edessäni. Rahat olivat juuri tulossa. En halunnut jättää niitä. Enkä osallistua huutokilpailuun tältä etäisyydeltä.

Raksutus kesti. Ja kesti. Vihdoin setelit pullahtivat näkyviin. Nappasin ne ja lähdin kiireesti kohti Oskaria. Mummo ehti iskeä vielä kerran ennen kuin olin perillä.

”Hakekaa henkilökunta! Tai poliisi!” hän selitti lähes hysteerisenä paikalle saapuneille naisille.

Mummon älämölöstä pelästynyt Oskari itki vuolaasti. Pullo kädessään. Kuin aikamies aamuyöllä.

Ilmoittauduin isäksi. Kun näin mummon halveksunnan täyttämän tuijotuksen ja noteerasin hänen tiheän hengityksensä, joka enteili seuraavaa purkausta, ärryin yllättäen. Mikä lie puolustusreaktio, mutta oli ihan pakko kuitata ennen kuin muori ehtisi.

”Hyvä rouva, älkää nyt itkettäkö vauvaa. Sitä paitsi join itse melkein kaikki, poika sai vain muutaman”, sanoin.

Yllätyin, sillä toinen paikalle tulleista naisista hymyili. Hienoa. Mummo ei  ymmärtänyt. Mutta mikä tärkeintä, hän hämmentyi.

Käytin hiljaisen hetken häipymiseen. Kärräsin Oskarin ja jääneet pullot ripeästi marketin pihaan. Ajoimme seuraavaan kauppaan. Siellä kaikki sujui taas tavanomaiseen tapaan, kuten kuvasta näkyy.

Isi

PS. Kun nyt jaksoit tänne saakka, kommentit, tylytykset, tivaukset, kaikki motivoi uutta päiväkirjoittajaa. Tilatakin saa. Tulevia. Kiitos. Tai sitten ei.