Puuhalandia ja tunnoton hevonen

Odotettu ja pelätty kesäretki tuli suoritettua eilen. Matkasimme perhekohteeseen, kotieläinpuistoon, koska näin tuli luvattua ajat sitten.

Ajatus täydestä puuhapuistosta hirvittää minua aina, oli se sitten huvipuisto, eläinpuisto tai mikä tahansa lapsiperhemagneetti.

Optimisettihän on tämä; kesän kuumin päivä, ihmisiä kuin Cheekin keikalla ja käytös yhtä hillittyä.  Nivea-hien tuoksu täyttää sieraimet, eikä katoa, sillä keli on täysin tuuleton.

Lapset kiljuvat ja sätkivät. Aikuiset kärvistelevät puuhastressin kourissa. Isät ja äidit, jotka ovat kotona löysiä ja leppoisia, seisovat nyt jonossa kyynärpää valmiina iskuun, jos joku näyttää edes ajattelevan ohitusta. Tai vaikuttaa muuten vain ärsyttävältä.

Entisessä elämässäni en olisi kuvitellutkaan lähteväni puuhapuistoon kuin korkeintaan synkällä säällä. Koska aurinko tuntui paistavan nyt päivästä toiseen, eikä reissua voinut enää lykätä, saatoin vain minimoida riskit tarkalla valinnalla.

Kriteerinäni oli löytää huvikeskus, josta juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Elokuu oli jo ennakkoon suunniteltu ajankohta, samoin arkiaamu, jotta mahdollisimman moni perheenpää olisi joko töissä tai laiska kiirehtimään perhe-elämyksiin.

Kun pääsimme perille, helpotus valtasi mieleni. Yhdeksän autoa parkkipaikalla, osa varmasti henkilökunnan. Pihamaalla vain kaksi lapsiperhettä. Lupaavaa.

Kaikki vaikutti menevän putkeen portin jälkeenkin. Eläimillä oli ruoka-aika. Ne ahmivat laareillaan, kosketusetäisyydellä. Oskari kosketteli ja taputti, ensikertaa. Ei pelännyt juuri yhtään. Reipasta.

Kohokohta oli pääsy peräkärryyn, jota mönkijä veti.  Krapulaisen näköinen kuski ajoi nippanappa juoksuradan mittaisen lenkin.

Silti Oskarin silmistä paistoi into. Ok. Jos se riitti hänelle, se riittää minulle. Kaipa elämän ensimmäinen peräkärrykyyti vastaa puolivauvalle samaa kuin base-hyppy perusmummolle. Huolimatta siitä, että nautinnon kesto olisi sama.

Jätskin jälkeen oli aika lähteä kotiin. Vähän kiukuttelua se vaati, mutta Oskari rauhoittui yllättäen auton vieressä. Hän oli huomannut hevosen, jota puuhatyöntekijä kävelytti.

Parempi poiketa katsomassa konia kuin kuunnella itkua puoli kotimatkaa, mietin. Varsinkin, kun kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin. Tähän saakka.

Koppasin pojan syliini ja kävelin hevosen viereen. Saa silittää, sanoin, mutta samalla Oskari oli jo tekemässä jotain aivan muuta.

Hän tökkäsi hevosta suoraan suureen, haikeantummaan silmään. Tarttui samalla terhakkaasti silmäripsiin ja veti niin, että varmasti tuntui. Ja jäi tuijottamaan haltioituneena nyrkkiään, josta törrötti paksu ripsi.

Älytöntä. Nimittäin se, että eläin tuskin liikahti. Ei purrut, ei hyökännyt, ei edes nyökännyt. Käänsi vain hiukan päätään.

Sitten se toi turpansa taas lähelle poikaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ole totta, ihmettelin.  Olikohan ratsu nauttinut aamiaiseksi ihan pelkkää vettä ja heinää? Ettei vain olisi popsinut ämpärillistä rauhoittavia palan painikkeeksi?

Vilkaisin jo syyttävästi hevosta pois vetävää puuhahenkilöä (ja hän minua - miksiköhän), kun mieleeni tuli vaihtoehto. Voisiko siedätyshoito selittää käytöksen? Hevonen oli varmasti kokenut vuosien ajan kauheita tekoja pienten ihmisten taholta. Turtunut lopulta täysin.

Tai ehkä sen tuntoaisti ei ole toiminut alun alkaenkaan. Satunnainen ripsien bikinivahaus ei haitannut lainkaan, koska se ei yksinkertaisesti tuntunut missään.

Päätin, että noin sen täytyi olla. Mielenrauhani takia. Kokemus oli kuitenkin sen verran surrealistinen, että hevosen käytös valtasi ajatukseni kotimatkan ajaksi.

Ja Oskarin. Mutta eihän puolivauvaa voi syyttää. Ehkä hän luuli jättimäistä silmää kosketusnäytöksi.

Tai sitten ei.